Ei ole huonoja kelejä

Yksi asia, jonka koira on minulle opettanut, on se, että ei ole huonoja kelejä. 

Tänään oli juuri sellainen ilmanala, jota elämässäni ennen koiraa olisin pitänyt täysin ei-toivottuna säänä.  En olisi lähtenyt ulos.
Olisin ehkä uhriutunut, valitellut harmaata säätä ja sen epäsuotuisa vaikutuksia ihmismieleen ja -ruumiiseen.

Nyt, kun koiraelämää on takana yli kymmenen vuotta, asiat ovat toisin. Tajusin jo heti aamulla ikkunasta ulos katsoessa, että ihan kelpo keli. Ja kelihän oli oikeastaan kelvollistakin parempi, sopivan lämmintä, eli noin +12, erittäin kosteaa ja pilvistä. Keli oli suorastaan täydellinen hengittämisen, ruumiinrasituksen ja häikäisemättömyyden näkökulmista tarkasteltuna. Myös näköala Pyhäjärven yli sumutinpullosateessa (onko tällä sadetyypillä joku virallinen nimi?) oli verrattoman kaunis. Toinen asia, jonka taas tänään hoksasin koiralta oppineeni, oli se suru, joka jää vanhan koiran poismenon jälkeen.

Olen aina suhtautunut tunteellisesti eläimiin, mutta vanha koira on ollut minulle vielä oma lukunsa. Olimme Kielon kanssa pappilan tietämillä Pyhäjärven rannassa, kun koirasuru pyyhkäisi lävitseni. Muistin, kuinka me aikoinamme koiravanhuksen Hillan kanssa lenkkeiltiin juuri tässä säässä ja tässä mielentilassa. Kuinka sen märkä turkki tuoksui. Kuinka se joi vettä, kun olimme järven rannassa. Kuinka se hakeutui lähelleni ja kerjäsi rapsutusta katseellaan ja olemuksellaan.

Kun surun aalto oli loitontunut, olin tyytyväinen siitä, että olen kokemuksen myötä tajunnut elämästä yhden asian enemmän. En voisi koskaan enää ajatella ihmisen surressa koiraa, että mitä se nyt noin suree, sehän oli vain koira. Ajattelen nykyään: Sehän oli sentään koira! Ei ihme, että surettaa.

Tällaisia ajatuksia risteili päässäni tänään koiralenkillä. 

T. Eläintenhoitaja